"minä MANU HARTMAN, kuvanveistäjä"

Perustietoja

Leena Ahtola-Moorhousen avustamana, vuonna 2005 Mauno Hartmanin säätiö julkaisi teoksen: ”minä MANU HARTMAN, kuvanveistäjä”, joka kertoo nyt edesmenneen taiteilija Mauno Runar Hartmanin elämänkerran. Suomenkielisen tekstin viereen kertomus on käännetty englanniksi Jonathan Moorhousen toimesta.

Ulkoasu

Kirjan kartonkinen ulkopinta tuo sitä käsiteltäessä uniikin tuntemuksen. Et pidä käsissäsi enää vain muoviin käärittyä paperinippua, vaan oikeaa taideteosta. Kannen kuva veistoksesta antaa heti ensivilkaisulla käsityksen siitä, minkä kaltaisia Hartmanin tuotokset ovat. Suuren tummennetun ”MANU HARTMAN” tekstin uskoisin symboloivan sitä, että hänen veistoksiensa pääraaka-aineena toimi usein suuret hirret. Tumma väri taas johtaa todennäköisesti juurensa tapaan värjätä teokset polttamalla niiden pintoja. Kokonaisuudessaan kansi pyrkii houkuttelemaan yksinkertaisuudellaan.

Jatkaessa kannesta pidemmälle kuvat ottavat heti asemansa sivuilta. Tämä ei tietenkään pitäisi olla suuri yllätys, onhan kyseessä kumminkin taiteilijan näkemys omasta elämästään. Melkein vuorotellen kuvissa esiintyvät veistokset sekä itse Hartman, missä päin maailmaa milloinkin. Tekstin asettelu pysyy pääosin kahdessa selkeässä palstassa, englannin kielisessä sekä suomen kielisessä, lukuun ottamatta muutamia poikkeuksia. Selkeä tekstin taittoasu ei varasta huomiota kuvitukselta.

Rakenne ja tarina

Elämänkerta ollessaan ei varmaan ole ihmetys, että tarina alkaa Hartmanin lapsuudesta ja etenee nuoruuden kautta aina eläkeikään asti. Lapsuudessa keskitytään enemmän arjen tapahtumiin, esimerkiksi harrastuksiin sekä koulumenestykseen. Sotakin saa suuren roolin lapsuudessa. Nuoruuteen edetessä kuvioihin alkaa liittymään taide sekä niin sanottu ”taiteilijan” elämä. Välillä rämmittiin lumessa polvia myöten raahaten unelmia pitkin hangen pintaa. Yövyttiin ulkona, turvana vain oma makuupussi. Kääntöpuolella taas sitten juhlittiin railakkaasti. Juotiin, avattiin näyttely ja taas juotiin lisää. Iän kivutessa korkeammalle luulisi tapojen muuttuvan, mutta näin ei käynyt. Nuorekas taiteilijamieli ei hiipunut ajan saatossa, vaan sopeutui muutoksiin. Raskaat hirret vaihtuivat vähitellen kevyempiin materiaaleihin, kuten oksiin ja eri ruokoihin. Taiteen tekeminen oli Hartmanille pakko siinä mielessä kuin hengittäminen ja syöminen ovat kaikille.

Tietoaines ja sen luotettavuus

Taiteilijan elämä painottuu oletettavasti siihen minkälaisia arvosteluita hänen taideteoksensa saavat kriitikoilta. Kriitikon kommenttiin tai uutisartikkeliin vedottaessa oli lauseen jälkeen pieni numero, jonka avulla kirjan lopusta saatat etsiä milloin ja missä kyseinen väite on julkaistu. Tämän avustamana lukija saa varmuuden tiedon todenmukaisuudesta, eikä tarvitse miettiä lukeeko vain jonkun itse tekaisemaa ansioluetteloa. Tosielämän arkiset tapahtumat jäävät kyllä lukijan tulkittaviksi. Nimittäin useinhan elämänkertoja hieman väritellään eri suuntiin luomaan kaikkiaan mukavampi lukukokemus. Itse en joutunut ainakaan epäilemään hänen lapsuuden arjen tapahtumia, sillä ne olivat verrattavissa isoäitini kertomuksiin, joissa kertoi, millaista elämä oli sodanaikaan.

Kohderyhmä

Kohderyhmään voisin kuvitella nuoria sekä vanhempia taiteilijoita, sillä Hartmanin sanoin usein taitelijat haluavat lukea toisten taitelijoiden elämänkertoja luodakseen itselleen laajempaa kykyä ajatella sekä suunnitella asioita. Toisen ihmisen näkemys nimittäin voi olla juurikin se ratkaiseva teetkö itse työssäsi niin vai näin. Taiteilijoiden lisäksi uskoisin, että myös suunnittelusta kiinnostuneet voisivat jopa soveltua kohderyhmään. Perustuuhan suunnittelukin erilaisiin muotoihin kuin materiaaleihinkin. Mutta jos pitää jättää ammatit pois kohderyhmästä, niin visuaaliselle henkilölle kirja joka tapauksessa on omistettu.